tiistai 6. lokakuuta 2009

6.10.09 Maanantai
No niin, viikko on oltu nyt reissun päällä. Kuten arvelinkin, nettiin ei täällä pääse yhtä usein, kuin mihin on tottunut. Mutta ei täällä nettiä ole paljon ehtinyt kaivatakaan, niin paljon on ollut nähtävää ja koettavaa.

Mutta aloitetaanpa alusta. Vaikka loppuun asti tuntui lähtö epätodelliselta, niin se vain maanantaiaamu koitti ja oli aika lähteä lentokentälle. Kentällä kävi ilmi, että tapani mukaan olin unohtanut jotain. En sen kummempaa kuin kutsun, mikä vaaditaan että edes pääsee Kenian rajojen sisälle. No, onneksi kopiokoneet on keksitty. Tämän lisäksi lähtöselvityksessä virkailija ystävällisesti kertoi minulle, että passini on niin huonossa kunnossa, että kuvasivu on lähdössä irti. Passini on siis voimassa vuoteen 2012 asti, joten olin hieman ihmeissäni sen huonosta kunnosta. Ihmetys muuttui melkeinpä kauhuksi, kun virkailija sanoi, että jos se lähtisi irti, matkani päättyisi siihen. Hän kehotti pyytämään jokaisessa passintarkastuksessa virkailijoita käsittelemään sitä varoen irtoamisen ehkäisemiseksi. Ja minähän tein työtä käskettyä, paitsi ettei se ollutkaan sitten ihan paras idea. Lontoossa virkailija kävi niin epäluuloiseksi, että pyöritteli passiani niin että oli ihan varma, että se hajoaa. Hän myös kyseli kaikennäköisiä kysymyksiä, kuten olenko itse yrittänyt korjata passiani, mikä on tietysti kiellettyä. No, kun varsinaista vikaa ei siitä löytynyt, enkä minäkään kuitenkaan niin epäilyttävältä näyttänyt, hän päästi minut ystäväni kanssa jatkamaan matkaamme.

Nairobin-lennolla olimmekin kaikki opiskelijat (11) samassa koneessa ja Nairobin lentokentällä tapasimme opettajamme viisumijonossa. Viisumijono ei ollut kovin pitkä, mutta kesti yli puoli tuntia, että pääsimme edes kosketuksiin tiskin kanssa. Ihmiset etuilivat meitä kuuliaisia suomalaisia melko lailla, mutta lopulta kärsivällisyytemme palkittiin. Kaikki saivat viisumin kivutta, eikä aiemmin mainitsemaani kutsua edes kysytty.
Nairobin lentokentällä odotimme jatkolentoa 10 tuntia ja lopulta, puoli tuntia myöhässä, lähti jatkolentomme kohti Eldoretia iltapäivällä klo 16.30.
Eldoretin lentoasema herätti suomalaiseen rakennustyöhön tottuneessa porukassamme hilpeyttä. Kun ovesta astui sisään, näki ensimmäisenä sangot lattialla, joihin valui sadevesi katon läpi ja kyltin, jossa luki mind slippery floor. Vastaanottokomiteamme olikin sitten vertaansa vailla; noin viidentoista hengen porukka koostuen oppilaista ja opettajista lauloi meille saapuessamme kentälle ja jokaiselle meistä ojennettiin ruusut tervetuliaislahjaksi. Siinä kyllä unohti pitkän matkustamisen aiheuttaman väsymyksen.
Bussimatkasta Eldoretista tänne määränpäähän Kakamegaan saisi juttua kokonaisen sivun verran, mutta tiivistän sen näin: matka ei kilometreissä mitattuna ole kovin pitkä, mutta kesti noin kolme tuntia, koska tie jolla ajettiin oli sellainen jota Suomessa kutsuttaisiin perunapelloksi tai metsäksi tai joksikin missä ei normaalisti autolla ajeta! Kesken matkaa bussista tippui oven lasi keskelle pimeyttä ja sitä sitten parin kenialaismiehen voimin suomalaisotsalampulla etsittiin. Ymmärsimme nyt, miksi koko vastaanottokomiteamme rukoili turvallisen bussimatkan puolesta ennen lähtöä.

Pitkän matkustamisen jälkeen oli mahtavaa päästä perille Kamadep guest houselle ja sisälle omaan huoneeseemme, jonka me yhdessä kaverini Jennyn kanssa jaamme. Huoneemme on kahden hengen huone omalla vessalla ja suihkulla varustettuna. Sänkymme ovat leveämmät kuin yhden hengen sängyt normaalisti ja molemmilla on oma moskiittoverkko, mikä saa sängyt näyttämään prinsessasängyiltä. Kuulostaa hienolta, eikö totta? No, kaikki edellä mainittu on kyllä totta, mutta avarranpa hiukan näkymää. Lattiatilaa huoneessa on sänkyjen lisäksi noin 1,5 neliömetriä, eli ei mitään kun matkalaukut ovat lattialla. Vessanpöntöstä puuttui kokonaan rengas, mille olisi voinut istua ja suihkusta roikkui epämääräisiä sähköjohtoja johtuen lämmitysjärjestelmästä (joka ei muuten oikein toimi). Ikkunat täällä pitää olla suljettuna öisin itikoiden varalta, mutta kävi ilmi, että vessan ikkunamme yksi melko iso ruutu puuttuu kokonaan. No, ilmastointiteipillä ja hitusella maalaisjärkeä paikkasimme sen ja niin pääsimme puolentoista vuorokauden matkustamisen jälkeen unten maille.

Luonto Keniassa on todella kaunista, ilma joka päivä helteinen ja ihmiset äärettömän ystävällisiä. Välillä meistä suomalaisista tuntuu, ettei ystävällisyydellä ole mitään rajaa. Jos jotain pyytää, he aivan varmasti ainakin yrittävät saada pyynnön toteutettuna, ja aina hymyssä suin. Kaikki pienet epäkohdat esim. huonettamme koskien ovat vain osa viehätystä ja uskon, että vietettyäni täällä jonkin aikaa, en kiinnitä niihin niin paljoa enää huomiota.

Ensimmäinen päivä matkustamisen jälkeen oli vapaapäivä, minkä käytimme kaupunkiin tutustumiseen. Nyt löytyvät kaikki tarvittavat kaupat, postit ja pankkiautomaatit jne. mitä päivittäin tarvitsemme. Supermarketissa ollessamme katkesivat sähköt, joten ostoksemme teimme otsalampun valossa, mikä oli aika viehättävää ja ehdottomasti ennen kokematonta. Paluumatkalla hostellille sade yllätti meidät ja vaikka matkaa ei ollut kilometriä pidempää, kastuimme aivan läpimäriksi. Paikalliset nauroivat meidän sadejuoksulle ja huutelivat meitä tulemaan suojaan sateelta. Hauskaahan se oli yhden kerran, mutta toivottavasti emme kovin montaa kertaa kastu ainakaan täällä hostellilla ollessamme, koska vaatteemme kuivuminen kesti monta päivää.

Ensimmäisten päivien hohtoa laimensi hieman se, että sain kuulla, että koirani oli yllättäen kuollut. Se olisi täyttänyt tässä kuussa yhdeksän, joten ei kovin vanha sekarotuiseksi koiraksi. Vaikka olin hyvin surullinen koirani puolesta, ei asiaa auttanut sen kummemmin jäädä murehtimaan, koska en sille mitään voinut.

Meille on tehty melko tarkka aikataulu näille reilulle parille viikolle, jotka vietämme täällä Kakamegassa. Tarkoitus on tutustua kenialaisten terveysalan opiskelijoiden opetukseen ja paikalliseen terveydenhuoltoon. Ensimmäisen viikon päällimmäisenä muistikuvana opiskelujen osalta onkin mielessä paikalliseen sairaalaan, Kakamega General District hospitaliin tutustuminen. Vaikka yritimme jollain tavalla valmistautua siihen, että kyseessä on köyhän maan sairaala, oli järkytys kuitenkin melkoinen. Sairaala vaikutti ulkoapäin katsottuna viihtyisältä; pienten talojen (joka talossa ehkä pari osastoa) muodostama, vihreiden alueiden ympäröimä kompleksi. Ovesta sisään astuessa iski todellisuus kovalla kädellään vasten kasvoja. Osastoilla lemusi erinäiset eritteet, kaikki välineet ja tavarat olivat vanhoja ja kuluneita, jopa rikkinäisiä. Sänkyjä joillakin osastoilla oli liian vähän, joten yhdellä sängyllä oli tällöin kaksi potilasta. Kaikessa paistoi läpi köyhyys ja mieleen hiipi epätoivo paikallisten ihmisten puolesta. Aseptiikka vaikutti ainakin minusta tuntemattomalta käsitteeltä; leikkaussalivaatteet esimerkiksi kuivuivat pihalla naruissa ja puissa ja käsidesipulloa en minä ainakaan nähnyt missään.
Kenian sairaaloissa veloitetaan jokaisesta potilaalle tehtävästä toimenpiteestä erikseen, esimerkkinä haavanhoito, vuodepesu, kanylointi, sisätutkimus jne. Tämän vuoksi omaisten rooli on merkittävä potilaan hoidossa. Omaiset yleensä tekevät potilaan perushoidon itse, kuten pesut ja syöttämiset jne. Vaikka se johtuu suurimmaksi syystä rahasta ja nimenomaan sen puutteesta, oli hienoa nähdä tällaista välittämistä muuten niin epätoivoiselta tuntuvassa paikassa. Äitiyspuolella tilanne vaikutti paljon positiivisemmalta kuin monella muulla osastolla: haju ei ollut aivan niin kamala ja osastot vaikuttivat siistimmiltä kuin muut osastot. Positiivista on myös se, että kaikki alle 5-vuotiaille lapsille tehtävät toimenpiteet tai annettavat lääkkeet ovat ilmaisia. Odottaville äideille järjestettiin myös ilmainen HIV-testaus ja tarvittaessa keskusteluapua jos käy ilmi, että hän on HIV-positiivinen.
Sairaalareissussa on vieläkin sulattelemista, mutta ehkä se olisi vain hyväkin, ettei siihen tottuisi. Tällä viikolla menemme sairaalaan uudestaan. Tarkoitus on, että jokainen opiskelija menee tutustumaan omaa suuntautumisvaihtoehtoaan vastaavalle osastolle paremmin. Me toisen kätilöopiskelijan kanssa menemme siis äitiyspuolelle. Toivon, että nyt kun olen jo sairaalan nähnyt ja järkytystäni sulatellut, voin paremmin kiinnittää huomiota itse terveydenhuoltoon ja kenialaisten tapaan hoitaa sairaita.

Viikonloppuna meillä oli mahdollisuus osallistua perinteiseen kakamegalaiseen härkätaisteluun. Kenialaisessa härkätaistelussa ideana on se, että härät taistelevat keskenään väkijoukon ympäröimänä. Härkätaisteluareenaksi muunnetulla jalkapallostadionille oli yhtä aikaa laitettu kahdeksan esilääkittyä ja jopa –huumattua härkää ja ihmiset huusivat, lauloivat ja tanssivat ärsyttääkseen härkiä tappelemaan. Tätä jatketaan niin kauan, että kentällä on jäljellä enää yksi härkä, joka on voittaja. Joskus härät juoksevat vihaisina ihmisiäkin kohti, mutta se on paikallisten mielestä vain osa hauskuutta. Me suomalaiset pysyimme koko ajan turvallisen välimatkan päässä, vaikka paikalliset sanoivat meille, että parhaat kuvat jäävät nyt ottamatta.
Sunnuntaina kävimme mutkan Sirisiassa, tulevassa kotikylässämme. Kävimme jo valitsemassa talot, joissa tulemme seuraavat 2,5 kuukautta asumaan. Etuovestamme maisema on uskomaton: vihreää joka puolella ja korkeita kukkuloita tekemässä maisemasta epätasaista. Kauniita puita ja kukkia ympärillä, isot perhoset lentelivät joka puolella ja pihoilla oli vuohia (nimiltään muun muassa Onni ja Onneton), kanoja, kukko ja koira. Sirisian terveyskeskuksessa käytiin myös pikaisesti tutustumassa. Se on suomalaisten 90-luvulla rakentama ja vaikutti aivan viihtyisältä paikalta tehdä harjoittelua.
Paljon on jo nähty ja koettu, mutta suurin osa on vielä edessäpäin. Ensimmäisen viikon perusteella innolla odotan tulevaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti