sunnuntai 11. lokakuuta 2009

10.10.2009.

Tällä viikolla alkoivat varsinaiset luennot yliopiston oppilaiden kanssa. Tai no maanantaina ne alkoivat luennolla, jonka aikana emme nähneet opettajaa ollenkaan, pelkästään oppilaat väittelemässä keskenään kokeiden ajankohdasta. Toinen tunti oli ensimmäisen vuosikurssin oppilaiden kanssa ja käsitteli sidoksia ja niiden sitomista, siis teoriassa. Meillehän ne olivat jo tuttuja asioita, mutta oli mielenkiintoista seurata kenialaista oppituntia.

Tällä viikollapa ei kiswahilin ja Kenian kulttuuri –luentojen lisäksi muita luentoja ole ollutkaan, koska ne ovat syystä tai toisesta peruuntuneet.

Tämän viikon teema ruuan osalta on melkein jokaisella meistä ollut enemmän ja vähemmän se, että ruoka ei joko maistu tai sen sisällä pitäminen on haasteellista. Alkuviikon melkeinpä jokaisen päivän ruoka aamupalan lisäksi on minulla ollut hedelmäsalaatti. Sitä olen syönyt sekä lounaalla että illallisella. Lämmin ruoka etoo jo ajatuksena, mutta ehkä se johtuu tästä kuumuudesta, ettei halua syödä lämmintä ruokaa. Hedelmät täällä ovat tietysti ihanan tuoreita ja maukkaita, eikä hedelmäsalaatti ainakaan vielä ole alkanut ällöttämään. Loppuviikosta ruoka on jopa jo maistunut ja perjantaina Kisumussa käydessämme söimme täällä harvinaista herkkua, pitsaa. Oli nautinnollista, kun kerrankin pystyi syömään mahan täyteen.

Viime kerralla blogitekstin lisäys oli yhtä tuskaa. Ollessamme juuri nettikahvilassa lähti sähköt, eikä tekstin lisääminen onnistunut, vaikka yli puoli tuntia odottelimme sähkön palaamista. Kun ei enää jaksettu odottaa, lähdimme kauppareissulle ja paluumatkalla huomasimme kahvilan ikkunassa valot (sähköä!) ja pääsin vihdoin lisäämään tekstit.

Keskiviikkoaamuna klo 7 lähdimme yliopiston kolmannen vuosikurssin hoitotyön opiskelijoiden kanssa jälleen sairaalalle, tarkoituksena kierrellä pienryhmissä eri osastoilla ja perehtyä yhden potilaan hoitoon. Myöhemmin päivällä oli tarkoitus pitää seminaari ja vertailla kokemuksia. Lähiseudulla oli sinä aamuna tapahtunut auto-onnettomuus ja osaa opiskelijoista pyydettiin auttamaan onnettomuuden uhreja päivystykseen, jonne minunkin ryhmäni meni. Kokemus oli erittäin mielenkiintoinen, joskin hieman kaoottinen. Ihmettelin eniten ehkä sitä, miten itsenäisesti opiskelijat säntäsivät auttamaan uhreja. Suomessa kun ei varmasti missään saa opiskelijat niin itsenäisesti tehdä yhtään mitään, ainakaan kun ovat vain päivän vierailulla sairaalalla. Kädentaitojahan näillä opiskelijoilla näytti olevan enemmän kuin uskon edes kouluaikana oppivani, he kun harjoittelevat esim. kanylointia ensimmäisestä vuodesta lähtien säännöllisesti niin, että osaavat sen varmasti unissaankin tehdä. Tämän lisäksi sairaanhoitajien tehtäviin Keniassa kuuluvat myös paikallispuudutuksessa (jonka hoitajat itse laittavat) tehtävät tikkien ompelemiset. Ehdin olla tunnin päivystyksessä, kun minua tultiin hakemaan äitiyspuolelle, minne alun perinkin halusin ja matkalla otettiin toinen kätilöopiskelija mukaan. Menimme suoraan synnytysosastolle, jossa oli kaksi äitiä avautumisvaiheessa. Koska täällä synnytykset tehdään ilman minkäänlaista lääkkeellistä kivunlievitystä, oli turhauttavaa katsoa äitien tuskaa supistusten ollessa hyvin kivuliaat. Kauaa emme ehtineet olla synnyttäjiä katsomassa, kun meidät vietin tutkimushuoneeseen, missä tehtiin keskenmenon saaneelle äidille kaavintaa.

Olisimme mielellään olleet synnytysosastolla pidempäänkin kuin tunnin, mutta meille soitettiin ja sanottiin, että meidän pitää mennä lastenosaston kokoushuoneeseen. Ajattelimme, että ilmeisesti aikaistimme seminaarimme ajankohtaa ja vertailisimme nyt kokemuksia eri potilaista. Todellisuudessa seuraavat neljä tuntia kuuntelimme jo ties monettako kertaa yksityiskohtaista luentoa Kenian terveysjärjestelmästä terveysministeristä aina kyläkätilöihin saakka. Luennoitsija kävi läpi joka ikisen portaan (niitä oli älyttömästi!) työntekijöiden ammatit lyhenteinä, minkä lisäksi jokaisen nimi vielä sanottiin ääneen. Sanomattakin selvää varmasti, ettemme me ymmärtäneet murto-osaakaan koko neljän tunnin tauottomasta sessiosta. Nautintoamme lisäsi se, että huone, missä olimme, haisi eritteiltä, oli tukahduttavan kuuma eikä ilmanvaihtoa ollut ollenkaan. No, kunnialla siitäkin selvittiin!

Torstaina oli optometristi-opiskelija Heidin viimeinen ilta Keniassa ja päätimme juhlistaa sitä käymällä ilmeisesti kaupungin kuumimmassa menomestassa Westlifessa. Guest housemme johtaja oli niin ystävällinen (tai huolissaan meidän turvallisuudestamme), että vaati saada viedä meidät sinne ja hakea illalla poiskin. Sovimme lähtevämme sieltä jo paljon ennen puolta yötä, koska perjantaiaamuna klo 7.30 lähtisimme koko porukka kohti Kisumua viemään Heidiä lentokentälle. Westilife oli pienehkö, mutta viihtyisä yökerho, missä soitettiin hyvää tanssimusiikkia ja loppuillasta jopa me ujot suomalaisetkin uskaltauduimme tanssimaan. Guest housen johtaja, kokki ja yksi tarjoilijoista jäi koko illaksi meidän kanssamme Westlifeen ja klo 23 lähdimmekin hyvillä mielin nukkumaan.

Kisumuun lähti meidän suomalaisten lisäksi muutama yliopiston opettaja. Yksi opettajista halusi viedä meidät tapaamaan USA:n presidentti Obaman isoäitiä, joka asui opettajan mukaan matkan varrella(tosiasiassa 1,5 tuntia suuntaansa reitiltä) Kisumuun. Kenialaiset olivat kaikki aivan innoissaan mummon tapaamisesta ja me suomalaiset ennemminkin noloissamme tästä yllätysvisiitistä. Mennä nyt tapaamaan ihmistä sen vuoksi, että hän on jonkun kuuluisuuden sukulainen! Saavuttumme mummon lähinurkille vastassa oli ensin poliisivartio omassa pikku telttakylässään ja mummon pihaa ympäröivät korkeat aidat ja pihalla oli aseistettuja vartijoita. Kävi ilmi, ettemme tosiaankaan olleet ensimmäiset mummoa katsomaan tulleet, niin hyvin valmisteltu koko juttu oli. Kaikkien piti kirjoittaa vieraskirjaan nimensä, kotimaansa, puhelinnumeronsa, käyntinsä tarkoitus ja terveiset, jotka halusi mummolle lähettää. Mummo istuskeli jo puutarhassa valmiina tuolien ympäröimänä ja kättelyjen (ja totta kai kuvien) jälkeen yksi opettajistamme käänsi englanniksi mummon terveiset meille. Mummo kertoi mm. että aina kun Obama käy hänen luonaan, hän vaatii saada nukkua mummon luona lattialla. Kohta olikin aika käydä katsomassa presidentti Obaman isän ja isoisän hautoja ja rukoiltuamme vielä mm. koko Obaman perheen puolesta poistuimme takavasemmalle.

Kisumuun vihdoin päästessämme kävimme pitsalla ja paikallisessa ostoskeskuksessa ostamassa kenialaista käsityötä ja sitten olikin aika viedä Heidi lentokentälle.

Bussimatkat Kisumuun ja takaisin olivat yhtä kidutusta. Ensinnäkin se, että erehdyimme toisen opiskelijan kanssa istumaan etupenkille ihan kuskin viereen. Toiseksi, kuten aiemminkin olen maininnut, tiet Keniassa ovat sanoinkuvaamattoman huonossa kunnossa. Minusta tuntuu, että yksikään tietämistäni autoista ei voisi samaa vauhtia ajaessaan selvitä ehjänä perille näillä teillä. Kolmanneksi kuskimme on osoittautunut varsinaiseksi reikäpääksi, mitä tulee bussilla ajamiseen. Vaikka tie oli minkäkuntoinen tahansa, pysyi nopeus viimeiseen asti mahdollisen kovana ja kuoppia hän yritti vasta viime tipassa väistää. Jarrupoljinta hän ei paljon käyttänyt, torvea sitäkin enemmän. Täällä jalankulkijoilla ja pyöräilijöillä ei ole minkäänlaista arvoa maanteillä, eikä heitä todellakaan väistetä tai ohiteta kohteliaasti kauempaa kuten Suomessa yleensä. Täällä niille tööttäillään ja heristellään nyrkkiä aivan kuin heillä ei olisi minkäänlaista oikeutta käyttää tietä. Jalkakäytäviähän täällä ei maanteiden varsilla ole ja ainoa vaihtoehto on sitten ajaa pientareella, jos tielle ei mahdu. No, hengissä päästiin kuitenkin takaisin Kakamegaan ja voin kertoa, että oli muuten viimeinen kerta etupenkillä ainakin jos kuski on sama!

Ensi viikolla on tarkoitus mennä uudestaan sairaalaan yhdeksi päiväksi ja loppuviikosta käymme Kakamegan sademetsässä, joten tiedossa jälleen mielenkiintoisia hetkiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti