18.11.2009 Keskiviikko

Teemapäivä kyläkätilöille lähestyy ja sen myötä on tekemistä ollut enemmän kuin aiemmin. Olemme vielä myös olleet sairaalalla harjoittelussa, mutta maanantai oli viimeinen päivä minulla ja Jennyllä, koska opinnäytetyön vuoksi harjoitteluaikamme on paljon lyhyempi kuin muilla. Sairaalalle on tullut myös vajaan kymmenen hengen kenialaisopiskelijan joukko harjoitteluun ja jotkut meistä ovat saaneet huomata heidän kyseenalaisen tietämyksensä monista asioista. Tässäpä muutamia esimerkkejä:

- HIV on Afrikassa yleisempää, koska kuumassa ilmassa ihmisten hormonit toimivat aktiivisemmin ja he näin ollen harrastavat enemmän seksiä kuin kylmässä asuvat

-Suomessa päinvastoin on niin kylmä ja ihmiset ovat sulkeutuneempia, niin he pysyvät sisällä, eivätkä puhu vieraille, eikä meillä sen vuoksi harrasteta niin paljoa seksiä, eikä näin ollen ole niin paljon HIV:iä

-Malarian voi sairastaa vain kerran, koska sen jälkeen sille tulee immuuniksi (ei muuten tule!)

-Suomen pieni populaatio johtuu homoista

-Homot ovat ihmisinä turhia, koska eivät voi saada lapsia, eikä heillä ole mitään järkeä mennä naimisiin, koska avioliitto on lasten tekoa varten
Kyseiset opiskelijat valmistuvat siis ensi keväänä sairaanhoitajiksi..

Kävimme terveyskeskuksella myös hakemassa kondomeja jaettaviksi tyttökoululla, jonka opiskelijat ovat 14–17 –vuotiaita, eli meidän mielestämme juuri otollisessa iässä valistukselle. Tytöt itse pyysivät meitä tuomaan jokaiselle edes yhdet, koska he itse eivät kehtaa niitä hakea. Sairaanhoitaja, jonka kanssa teemme yhteistyötä teemapäiväänkin liittyen piti ideaa hyvänä ja ohjasi meidät hakemaan ne toiselta (mies)hoitajalta. Kyseisen hoitajan reaktio siihen, kun kysyimme kondomeja oli kutakuinkin tällainen:

”Mitä ihmettä te olette tytöille opettaneet, jos he kondomeja haluavat? Ettekö ole opettaneet HIV:stä heille mitään? Me emme tee täällä niin kuin te Suomessa, me kannustamme pidättäytymään seksistä ennen avioliittoa ja ennen kuin koulut on käytynä. Eiväthän tytöt koulussa harrasta seksiä, mitä he kondomeilla tekisivät? Jos te nyt viette tytöille kondomeja, kannustatte heitä harrastamaan seksiä!”

Hetken olimme aivan äimistyneitä miehen reaktiosta, mutta kunhan saimme suumme jälleen auki, miesparka sai sellaisen saarnan turvaseksistä ja ehkäisystä, että kuunteli meitä korvat punaisina. Kysyin mieheltä muun muassa, miten sitten on mahdollista, että kyseisessä koulussa on teiniraskauksia ja sen vuoksi jotkut lopettavat koulun kesken, jos tytöt eivät harrasta seksiä ollenkaan? Sanoin myös miehelle suoraan, että ei ole ihme, etteivät tytöt uskalla tulla kondomeja sairaalalta hakemaan, jos vastaanotto on tällainen. Lopulta mies ei (tietystikään) pärjännyt kahdelle hyvinkin päättäväiselle suomalaisnaiselle ja hän auliisti antoi meille kondomeja jaettavaksi tytöille, jopa kehui opetustamme. Loppupäivä mietittiin, kuinka opetuksemme seksitaudeista tuntuu pisaralta meressä, varsinkin kun jopa terveydenhuollon ammattilaisten joukosta löytyy tällaisia järjen jättiläisiä. Ja lisää on tulossa, edellä mainittujen opiskelijoiden muodossa…
Kuulimme seuraavana päivänä tyttökoulun oppilailta, etteivät he sen vuoksi kehtaa hakea kondomeja sairaalalta, koska sieltä ilmoitetaan heti heidän koulunsa rehtorille, että tytöt harrastavat seksiä.

Minä ja kolme muuta opiskelijaa vietimme viikonlopun Kisumun kaupungissa tarkoituksenamme hankkia muun muassa junaliput joulukuulle Nairobin kautta Mombasaan. Yhdellä meistä oli jopa varausnumerot junalippuja varten, mutta päästyämme juna-asemalle kävi ilmi, että juna Kisumun ja Nairobin välillä on toistaiseksi pois käytöstä, eikä lippuja voi varata, ennen kuin juna tulee uudestaan toimintakuntoon. Niin tyypillistä.. No, käytimme viikonlopun sitten ihan huvin ja urheilun merkeissä; olimme katsomassa rugbyturnausta Kisumun yliopistolla ja iltasella katsoimme Kenia-Nigeria välisen jalkapallopelin hostelliamme lähellä olevassa kuppilassa ja vähän tanssiakin harrastettiin..

Paluumatka Kisumusta oli kyllä kokemisen arvoinen: Ensin matkustimme matatulla (14-18 hengen vanhalla Hiacella) kolmisen tuntia Bungoman kaupunkiin. Matatustahan tietysti puhkesi rengas kesken matkan ja renkaan vaihto oli jotakin, jota ei Suomessa varmastikaan koe. Ensin pysäytettiin toinen matatu, jolta saatiin vararengas, kun omaakaan ei ollut. Sitten autoa yritettiin ihka oikealla tunkilla nostaa ylös, kun sisällä vielä istui kuusi matkustajaa. Kun se ei noussut, ei suinkaan pyydetty matkustajia nousemaan pois autosta, vaan miesvoimin heilutettiin autoa samaan tahtiin tunkin pumppauksen kanssa, jotta se edes vähän nousisi. No ei noussut ei.. eli matkustajat pyydettiin tässä vaiheessa nousemaan ulos autosta. Sen jälkeen laitettiin ehjä vararengas auton alle tunkin tueksi ja yritettiin tunkilla jälleen nostaa autoa ylös. No, sitten huomattiin, että tunkkihan on ihan rikki ja jälleen miesvoimin nostettiin autoa, jonka kori kyllä nousi, mutta alusta ei, koska kori on niin höllästi alustassa kiinni. No ei se mitään, viimeisenä keinona käytettiin kuopan kaivamista renkaan alle, jotta saadaan rengas vaihdettua. Kuoppaa kaivettiin paljain käsin ja puukepeillä ja uskomatonta kyllä, rengas saatiin vaihdettua ja matka jatkui!
Bungomasta jatkoimme bussilla Chwelen kylään, josta otimme loppumatkalle (noin puoli tuntia) mopokyydit. Kolme päällä (ilman kypäriä tietysti) pienessä kevytmoottoripyörässä vaikuttaa varmasti jotenkin ajo-ominaisuuksiin, varsinkin kenialaisilla teillä, mutta pääsimme melko turvallisesti kuitenkin perille Sirisiaan.

12.11.2009 Torstai

Viimeiset pari viikkoa olemme pitäneet terveyskasvatusta noin 12-17-vuotiaille koululaisille. Aiheet, jotka aiemmin jo mainitsinkin, ovat herättäneet runsaasti kysymyksiä. Oppilailla on kaikennäköistä huhutietietoa, joiden totuudenmukaisuuden he (onneksi!) haluavat meiltä varmistaa. Kysymyksiin, kuten onko kondomeissa reikiä, suojaako katumuspilleri HIV:ltä, syntyvätkö keskoslapset ilman joitakin raajoja, onko peniksen koko riippuvainen miehen iästä, miksi sairaat ihmiset saavat syödä keitettyjä, mutta ei paistettuja munia, olemme mielellämme vastanneet ja toivottavasti edes jonkin verran ehkäisseet väärien tietojen leviämistä. Tuntuu välillä melkeinpä toivottomalta valistaa oppilaita terveysasioista, kun heidän opettajillaan on yhtä väärät ja jopa vääremmät tiedot asioista kuin heillä. Eräs opettaja varoitteli oppilaita liiasta seksin harrastamisesta, koska siittiöt voivat loppua kesken. Hän myös valisti oppilaita kondomin huolimattomasta käytöstä; se kun voi irrotessaan kesken aktin joutua jopa naisen mahaan ja aiheuttaa siellä ties mitä ongelmia. Samainen herra varoitteli myös sukupuolitaudeista oppilaita; jos kosket sukupuolitaudista kärsivän ihmisen sukupuolielimiä ja sen jälkeen omia silmiäsi, tulet sokeaksi. Ehkä seuraavien vaihtoon tulevien opiskelijoiden tulisikin suunnata terveyskasvatuksensa opettajille..

Nyt kun reissun puoliväli on mennyt ohi, voi jo varmaan myöntää, että on vähän koti-ikävä. Ei niin ikävä, että haluaisi lähteä kotiin, mutta sen verran, että ajatukset yhä useammin karkaa siihen hetkeen, kun pääsee kotiin. Monesti olemme puhuneet täällä, kuinka ristiriitaiselta olo välillä tuntuu; toisaalta aika on mennyt niin nopeasti ja toisaalta jäljellä oleva aika tuntuu ihan loputtoman pitkältä. Läheisiä ihmisiä on tietysti eniten ikävä, mutta listaanpa tässä hieman muita asioita, joita voisi ehkä kaivata kotoa:

-kukaan ei huutele kaupungilla mzungu (swahiliksi valkonaama), kun kävelet kaupungilla
-kukaan ei huutele yleensä ylipäätään mitään perään kun kävelet kaupungilla
-kaikkia vastaantulijoita ei tarvitse kätellä
-saunaa ja lämmintä suihkua tai edes jompaakumpaa edes kerran viikossa (tai joskus edes!)
-kaikkia mahdollisia ruokia, kuten ruisleipää, juustoa, omaa kotiruokaa (EI KANAA)
-toimivaa vessaa, sekä VESSANPÖNTTÖÄ!
-nukkumista ilman moskiittoverkkoa
-yksin olemista edes joskus
-että saa tehdä mitä haluaa milloin haluaa (esim. syödä kun haluaa tai mennä suihkuun kun haluaa)
-juomavettä hanasta

Sitten voisin vastaavasti listata myös asioita, joita varmasti tulen täältä kaipaamaan, kun lähden kotiin:

-AURINKO (vaikka se onkin polttanut minut jo lukemattomia kertoja)
-lämmin ilma
-uskomattoman kauniit maisemat ja luonto
-ystävälliset ihmiset (ne jotka ei huutele tai kerjää jotakin)
-elämisen helppous (kellolla ei niin väliä, mennään auringonvalon mukaan)
-runsas vapaa-aika
-mahtavat lenkkipolut ja lenkkeilyseura
-koirat ja muut pihan eläimet (vuohet, lampaat, lehmät, kanat, kukot, kissa)

Loppuun vielä sairaustietoja ryhmästämme: tähän mennessä jo kolmella oppilaalla kymmenestä on ollut malaria ja yhdellä heistä vielä kolibakteerin aiheuttama mahatauti. Vielä on aikaa muidenkin saada ne..

3.11.2009 Tiistai

Kaksi viikkoa on vierähtänyt tosi nopeasti, kun varsinainen harjoittelu alkoi. Sairaala, jossa harjoittelumme suoritamme, on koko Sirisian alueen sairaala. Vaikka alue on laaja, sairaala on kuitenkin pieni. Se sisältää yhden miestenosaston, naistenosaston, lastenosaston, raskaana olevien osaston, synnytysosaston sekä synnyttäneiden osaston. Tähän asti suurin potilasmäärä vuodeosastoilla on ollut 10 potilasta yhteensä, joten hirveää kiirettä ei vielä ole pitänyt. Vuodeosastojen lisäksi sairaalassa on tietysti avopuoli, missä on sairasvastaanotto, lastenneuvola, äitiysneuvola ja laboratorio. Olemme mm. olleet osastojen aamukierroilla mukana(kaikki osastot kierretään muuten samalla porukalla), rokottaneet vauvoja sekä olleet äitiysneuvolan puolella. Sirisian sairaala on jotain ihan eri laatua kuin aiemmin kertomani Kakamegan sairaala. Tärkein mukavuutta edesauttava asia on varmasti se, ettei siellä haise eritteille. Sen lisäksi tunnelma siellä ei ole mitenkään epätoivoisen synkkä, kuten Kakamegassa, vaan maalaisen rauhallinen ja mukava. Sairaalan käytävillä juoksentelee tämän tästä milloin kanoja, kukkoja, koiria ja eräänä päivä jopa lammas tuli vierailulle. Koska ne ovet mitä sairaalasta löytyy, ovat aina auki, voi edellä mainitut eläimetkin vapaasti tulla sisään. Hoitotyön tulevana ammattilaisena hygieniapuolihan tässä eläinten laukkomisessa kauhistutti aluksi ihan hirveästi, mutta kaikkeen näköjään tottuu..

Kovin montaa päivää ei sairaalassa olla vietetty näiden kuluneiden kahden viikon aikana, koska olemme valmistelleet terveyskasvatusta läheisille kouluille. Aiheina ovat Kenian yleisimmät infektiotaudit, seksitaudit, HIV, teiniraskaudet sekä alkoholinkäyttö teini-iässä, joten tekemistä on riittänyt. Tänään aloitimme terveyskasvatustunnit ja ne jatkuvat seuraavat kolme viikkoa jokaisena arkipäivänä.
Olemme myös sopineet päivän, jona pidämme opetustapahtuman kyläkätilöille, se on 24.11. joten opinnäytetyökin etenee pikkuhiljaa.

Arki on alkanut tasoittua täällä mukavasti, päiviä edelleen rytmittävät ruoka-ajat, jolloin kokoonnumme koko yhdentoista hengen porukalla syömään ja jutustelemaan. Sosiaalialan opiskelijoita on yli puolet meistä, joten olemme eri paikoissa harjoittelussa, siksikin on mukavaa edes ruoka-aikoina olla koko porukka koolla. Vähän huomiota enää tässä vaiheessa saaviin asioihin kuuluvat arjessamme myös vessanpönttö, joka on reikä lattiassa, alituinen veden ja sähkön katkeaminen sekä jokailtaiset malariaverkkojen virittämiset sänkyihin. Voi olla välillä, että joka toinen päivä käydään suihkussa ja joka toinen päivä saavipesulla. Kun sähköt menevät poikki, tasku- ja otsalamput ovat jo valmiina ja meneillään olevat asiat (kuten kortin pelaaminen) jatkuu ihan tavallisesti.

Kahden ja puolen Sirisiassa vietetyn viikon ehdottomana kohokohtana on ollut safarilla käynti Masai Maran kansallispuistossa, mikä tapahtui viime viikonloppuna. Lähdimme jo torstaiaamuna ajamaan täältä Kisumun kaupunkiin (3 tunnin ajomatka), missä vietimme päivän ostoksia (varsinkin tuliaisia!) tehden. Yöksi menimme hostelliin ja aamulla klo 7 lähdettiin kahdella autolla ajamaan kohti Masai Maraa. Kuuden tunnin kärsimysmatkan(sisältäen perunapeltomaisia teitä, hurjia ohituksia ja runsasta tööttäilyä) jälkeen olimme vihdoin perillä. Maisema vaihtui kyllä melkoisesti verrattuna Sirisian vehreisiin maisemiin. Kuivaa savannia, isoja aukeita ja kitukasvuisia puita, maiseman värikin muuttui vihreästä vaalean ruskeaksi. Saavuttuamme telttakylään, pikaisen virkistäytymisen ja lounaan jälkeen lähdimme jo iltasafarille puistoon. Pieni maininta kuitenkin ”teltoista” (varsinkin Juhalle ja muille erästelijöille). Teltat olivat peltikatoksen alla ja sementtilattian päällä olevia vähintään kahden hengen telttoja. Varustukseen kuului mm. kunnon puusängyt moskiittoverkkoineen ja petivaatteineen, vessa, suihku (jossa ihanaa lämmintä vettä!) ja jopa sähköä generaattorista tiettyinä kellonaikoina. Että sellaista…

Itse safarihan oli aivan fantastinen kokemus. Viikonloppu oli yksi elämäni mahtavimmista ja oli todellakin kaiken sen matkustamisesta koituvan vaivan arvoista. Jo ensimmäisen illan safarilla nähtiin erilaisia antilooppeja, seeproja, kirahveja, lintuja, norsu, sarvikuonoja, leijonia sekä nukkumassa että syömässä saalistaan, gepardeja sekä puhveleita. Ja olimme varsinaisella safarilla vain 2,5 tuntia! Pitihän meidän tietysti vähän eksyäkin sinne, mutta reilun tunnin harhailun jälkeen löysimme takaisin portille. Meidän auton (kahdella autolla siis oltiin) pysäytti pimeässä aseilla varustetut miehet ja olimme jo varmoja, että meidät vähintäänkin ryöstetään. Onneksi miehet olivat puiston vartijoita, jotka ihmettelivät miksi olimme niin myöhään vielä alueella.

Koska ensimmäinen safari-ilta oli jo uskomattoman mahtava, emme uskaltaneet odottaa toiselta päivältä paljoa, mutta toisin kävi. Olimme lauantaina koko päivän puiston alueella ja näimme mm. lisää norsuja, leijonia, kirahveja, seeproja, uusina eläiminä virtahepoja, krokotiilejä, apinoita ja hyeenan. Kävimme myös Kenian ja Tansanian rajalla ja muutamat meistä jopa Tansanian puolella asti. Sunnuntaiaamuna kävimme aamusafarilla ennen Kisumuun lähtöä ja vielä nähtiin uusi eläinkin, sakaali. Paluumatkahan olikin taas yhtä tuskaa, yhteensä kymmenen tuntia autossa, mutta kaikkien niiden eläinten ja luonnon näkeminen Masai Maralla sai sen tuntumaan melkeinpä inhimilliseltä.

20.10.2009 Tiistai

Viime viikolla osallistuimme parille luennolle yhdessä yliopiston oppilaiden kanssa, minkä lisäksi meillä oli tietysti kiswahilin ja Kenian kulttuuriluennot. Yhden päivän olimme jälleen sairaalalla ja sillä kertaa saimmekin olla koko päivän äitiyspuolella. Tiistaina kävimme katsastamassa Kakamegan toisen nähtävyyden, Crying Stonen, kiven joka itkee. Jostain syystä kiven sisältä nousee vesi(höyry) ylöspäin ja valuu sitten kiven ulkopintaa pitkin alas näyttäen siltä, että kivi itkee. Tosin sillä kertaa kivi ei ollut itkutuulella, mutta jäljet veden valumisesta näkyivät sen pinnalla.

Torstaina oli vapaapäivä ja käytimmekin sen tehokkaasti läheisen hotellin uima-altaalla lojuen. Oli melkoisen uuvuttavaa miettiä +30 asteen helteessä kumpaa puolta sitä milloinkin käristää ja kuinka paljon vettä pitikään juoda, ettei elimistö kuivu. Rankkaa touhua tämä vaihdossa oleminen. Loppujen lopuksi illalla huoneessamme totesimme Jennyn kanssa olevamme amatöörejä auringonpalvonnassa, koska molemmilla oli koko vartalon takapuoli palanut, aurinkorasvasta huolimatta. Täytyy harjoitella vähän lisää..

Perjantaina ennen Sirisiaan lähtöä ohjelmassa oli Kakamegan toiseen nähtävyyteen, sademetsään tutustuminen. Olimme kamerat valmiina odottamassa elämystä viidakon ihmeistä, mutta todellisuus ei tällä kertaa ollut tarua ihmeellisempää. Itse sademetsässä oloaika kesti noin parikymmentä minuuttia ja retriittikeskus, jonka pihalta metsään lähdettiin, näkyi lähes koko ajan taustalla. Kuitenkin ehdittiin saada aavistus sademetsän kauneudesta ja nähtiin mm. apinoita ja erilaisia lintuja. Sademetsän vehreys oli uskomatonta ja lukuisat pienet purot saivat sen näyttämään satujen metsältä. Ensi kerralla täytyy viettää siellä koko päivä.

Sademetsäreissun ja pakollisten hyvästelyseremonioiden jälkeen lähdimme tutulla ja ”turvallisella” bussikyydillä kohti matkamme varsinaista päämäärää, Sirisiaa. Täällä suoritamme harjoittelua terveyskeskuksessa ja järjestämme lopulta opinnäytetyönämme teemapäivän kyläkätilöille synnytyksen komplikaatioista. Hommaa siis riittää. Viikonloppuna ehdimme kuitenkin tutustua ympäristöön ja lähdimmekin heti lauantaiaamuna koko porukalla kävelylle keskustaa kohti. No, Sirisian keskusta on parissa minuutissa kävelty läpi, joten jatkoimme kohti kallioista kukkulaa, jolta arvelimme olevan hyvät näkymät ympäriinsä. Näkymäthän olivat tosiaan huikaisevan kauniit ja varmasti tulemme käymään siellä useamminkin. Paluumatkalla huomasimme pienellä purolla liskon, joka ilmeisesti oli siellä saalistamassa. Liskolla oli pituutta yli metrin, joten voitte varmaan kuvitella, kun me suomalaiset olimme ihmeissämme törmättyämme tällaiseen otukseen. Tietenkään kellään ei sattunut olemaan kameraa kuvausvalmiina ja lisko ehtikin luikkia karkuun ennen ikuistamista. Kävimmekin seuraavana päivänä sitä kyttäämässä uudestaan kameroiden kanssa, mutta eihän se siellä silloin ollut.

Kerroinkin jo aiemmin asumisolosuhteistamme täällä Sirisiassa. Meidän talo on ainoa erillinen talo, muut viisi opiskelijaa ovat seminaarikeskuksen päärakennuksen huoneissa ihan meidän lähellä. Joka päivä kokoonnummekin joskus useaankin otteeseen meidän takapihalle esim. aurinkoa ottamaan tai pelaamaan erilaisia pelejä. Olen saanut lievittää koirakaipuutani pihan koiriin, joista yhdellä on myös pieni pentu. Koirat ovat vuosien saatossa oppineet, että suomalaisilta saa aina ruokaa ja ne kyllä tietävät ruoka-aikoina tulla ruokasalin ulkopuolelle odottelemaan. Aikomuksenamme onkin seuraavan kerran kaupunkiin mennessämme ostaa kirppuainetta niille, jotta pääsemme niitä silittämään.

Keskiviikkona alkaa harjoittelu ja päiviin tulee muutakin sisältöä kuin auringonotto, pelien pelaaminen ja ruoka-aikojen miettiminen. Ruoka-ajoista puheen ollen, täällä Sirisiassa on ilmeisesti totuttu suomalaiseen ruokavalioon, kun laittavat meille niin hyvää ruokaa. Vähän jo ehdittiin pelätä Kakamegan ruokien perusteella, minkälaisia pöperöitä täällä saa, mutta ei ole tarvinnut ainakaan vielä pettyä.
Mukavaa, että on aloitettu pehmeästi tämä arki vieraassa kulttuurissa, niin on ehtinyt sopeutua hyvin ennen tositoimia. Kaikki kuitenkin jo innolla odottavat harjoittelujen alkamista, sitähän tänne pääasiassa ollaan kuitenkin tultu tekemään.

10.10.2009.

Tällä viikolla alkoivat varsinaiset luennot yliopiston oppilaiden kanssa. Tai no maanantaina ne alkoivat luennolla, jonka aikana emme nähneet opettajaa ollenkaan, pelkästään oppilaat väittelemässä keskenään kokeiden ajankohdasta. Toinen tunti oli ensimmäisen vuosikurssin oppilaiden kanssa ja käsitteli sidoksia ja niiden sitomista, siis teoriassa. Meillehän ne olivat jo tuttuja asioita, mutta oli mielenkiintoista seurata kenialaista oppituntia.

Tällä viikollapa ei kiswahilin ja Kenian kulttuuri –luentojen lisäksi muita luentoja ole ollutkaan, koska ne ovat syystä tai toisesta peruuntuneet.

Tämän viikon teema ruuan osalta on melkein jokaisella meistä ollut enemmän ja vähemmän se, että ruoka ei joko maistu tai sen sisällä pitäminen on haasteellista. Alkuviikon melkeinpä jokaisen päivän ruoka aamupalan lisäksi on minulla ollut hedelmäsalaatti. Sitä olen syönyt sekä lounaalla että illallisella. Lämmin ruoka etoo jo ajatuksena, mutta ehkä se johtuu tästä kuumuudesta, ettei halua syödä lämmintä ruokaa. Hedelmät täällä ovat tietysti ihanan tuoreita ja maukkaita, eikä hedelmäsalaatti ainakaan vielä ole alkanut ällöttämään. Loppuviikosta ruoka on jopa jo maistunut ja perjantaina Kisumussa käydessämme söimme täällä harvinaista herkkua, pitsaa. Oli nautinnollista, kun kerrankin pystyi syömään mahan täyteen.

Viime kerralla blogitekstin lisäys oli yhtä tuskaa. Ollessamme juuri nettikahvilassa lähti sähköt, eikä tekstin lisääminen onnistunut, vaikka yli puoli tuntia odottelimme sähkön palaamista. Kun ei enää jaksettu odottaa, lähdimme kauppareissulle ja paluumatkalla huomasimme kahvilan ikkunassa valot (sähköä!) ja pääsin vihdoin lisäämään tekstit.

Keskiviikkoaamuna klo 7 lähdimme yliopiston kolmannen vuosikurssin hoitotyön opiskelijoiden kanssa jälleen sairaalalle, tarkoituksena kierrellä pienryhmissä eri osastoilla ja perehtyä yhden potilaan hoitoon. Myöhemmin päivällä oli tarkoitus pitää seminaari ja vertailla kokemuksia. Lähiseudulla oli sinä aamuna tapahtunut auto-onnettomuus ja osaa opiskelijoista pyydettiin auttamaan onnettomuuden uhreja päivystykseen, jonne minunkin ryhmäni meni. Kokemus oli erittäin mielenkiintoinen, joskin hieman kaoottinen. Ihmettelin eniten ehkä sitä, miten itsenäisesti opiskelijat säntäsivät auttamaan uhreja. Suomessa kun ei varmasti missään saa opiskelijat niin itsenäisesti tehdä yhtään mitään, ainakaan kun ovat vain päivän vierailulla sairaalalla. Kädentaitojahan näillä opiskelijoilla näytti olevan enemmän kuin uskon edes kouluaikana oppivani, he kun harjoittelevat esim. kanylointia ensimmäisestä vuodesta lähtien säännöllisesti niin, että osaavat sen varmasti unissaankin tehdä. Tämän lisäksi sairaanhoitajien tehtäviin Keniassa kuuluvat myös paikallispuudutuksessa (jonka hoitajat itse laittavat) tehtävät tikkien ompelemiset. Ehdin olla tunnin päivystyksessä, kun minua tultiin hakemaan äitiyspuolelle, minne alun perinkin halusin ja matkalla otettiin toinen kätilöopiskelija mukaan. Menimme suoraan synnytysosastolle, jossa oli kaksi äitiä avautumisvaiheessa. Koska täällä synnytykset tehdään ilman minkäänlaista lääkkeellistä kivunlievitystä, oli turhauttavaa katsoa äitien tuskaa supistusten ollessa hyvin kivuliaat. Kauaa emme ehtineet olla synnyttäjiä katsomassa, kun meidät vietin tutkimushuoneeseen, missä tehtiin keskenmenon saaneelle äidille kaavintaa.

Olisimme mielellään olleet synnytysosastolla pidempäänkin kuin tunnin, mutta meille soitettiin ja sanottiin, että meidän pitää mennä lastenosaston kokoushuoneeseen. Ajattelimme, että ilmeisesti aikaistimme seminaarimme ajankohtaa ja vertailisimme nyt kokemuksia eri potilaista. Todellisuudessa seuraavat neljä tuntia kuuntelimme jo ties monettako kertaa yksityiskohtaista luentoa Kenian terveysjärjestelmästä terveysministeristä aina kyläkätilöihin saakka. Luennoitsija kävi läpi joka ikisen portaan (niitä oli älyttömästi!) työntekijöiden ammatit lyhenteinä, minkä lisäksi jokaisen nimi vielä sanottiin ääneen. Sanomattakin selvää varmasti, ettemme me ymmärtäneet murto-osaakaan koko neljän tunnin tauottomasta sessiosta. Nautintoamme lisäsi se, että huone, missä olimme, haisi eritteiltä, oli tukahduttavan kuuma eikä ilmanvaihtoa ollut ollenkaan. No, kunnialla siitäkin selvittiin!

Torstaina oli optometristi-opiskelija Heidin viimeinen ilta Keniassa ja päätimme juhlistaa sitä käymällä ilmeisesti kaupungin kuumimmassa menomestassa Westlifessa. Guest housemme johtaja oli niin ystävällinen (tai huolissaan meidän turvallisuudestamme), että vaati saada viedä meidät sinne ja hakea illalla poiskin. Sovimme lähtevämme sieltä jo paljon ennen puolta yötä, koska perjantaiaamuna klo 7.30 lähtisimme koko porukka kohti Kisumua viemään Heidiä lentokentälle. Westilife oli pienehkö, mutta viihtyisä yökerho, missä soitettiin hyvää tanssimusiikkia ja loppuillasta jopa me ujot suomalaisetkin uskaltauduimme tanssimaan. Guest housen johtaja, kokki ja yksi tarjoilijoista jäi koko illaksi meidän kanssamme Westlifeen ja klo 23 lähdimmekin hyvillä mielin nukkumaan.

Kisumuun lähti meidän suomalaisten lisäksi muutama yliopiston opettaja. Yksi opettajista halusi viedä meidät tapaamaan USA:n presidentti Obaman isoäitiä, joka asui opettajan mukaan matkan varrella(tosiasiassa 1,5 tuntia suuntaansa reitiltä) Kisumuun. Kenialaiset olivat kaikki aivan innoissaan mummon tapaamisesta ja me suomalaiset ennemminkin noloissamme tästä yllätysvisiitistä. Mennä nyt tapaamaan ihmistä sen vuoksi, että hän on jonkun kuuluisuuden sukulainen! Saavuttumme mummon lähinurkille vastassa oli ensin poliisivartio omassa pikku telttakylässään ja mummon pihaa ympäröivät korkeat aidat ja pihalla oli aseistettuja vartijoita. Kävi ilmi, ettemme tosiaankaan olleet ensimmäiset mummoa katsomaan tulleet, niin hyvin valmisteltu koko juttu oli. Kaikkien piti kirjoittaa vieraskirjaan nimensä, kotimaansa, puhelinnumeronsa, käyntinsä tarkoitus ja terveiset, jotka halusi mummolle lähettää. Mummo istuskeli jo puutarhassa valmiina tuolien ympäröimänä ja kättelyjen (ja totta kai kuvien) jälkeen yksi opettajistamme käänsi englanniksi mummon terveiset meille. Mummo kertoi mm. että aina kun Obama käy hänen luonaan, hän vaatii saada nukkua mummon luona lattialla. Kohta olikin aika käydä katsomassa presidentti Obaman isän ja isoisän hautoja ja rukoiltuamme vielä mm. koko Obaman perheen puolesta poistuimme takavasemmalle.

Kisumuun vihdoin päästessämme kävimme pitsalla ja paikallisessa ostoskeskuksessa ostamassa kenialaista käsityötä ja sitten olikin aika viedä Heidi lentokentälle.

Bussimatkat Kisumuun ja takaisin olivat yhtä kidutusta. Ensinnäkin se, että erehdyimme toisen opiskelijan kanssa istumaan etupenkille ihan kuskin viereen. Toiseksi, kuten aiemminkin olen maininnut, tiet Keniassa ovat sanoinkuvaamattoman huonossa kunnossa. Minusta tuntuu, että yksikään tietämistäni autoista ei voisi samaa vauhtia ajaessaan selvitä ehjänä perille näillä teillä. Kolmanneksi kuskimme on osoittautunut varsinaiseksi reikäpääksi, mitä tulee bussilla ajamiseen. Vaikka tie oli minkäkuntoinen tahansa, pysyi nopeus viimeiseen asti mahdollisen kovana ja kuoppia hän yritti vasta viime tipassa väistää. Jarrupoljinta hän ei paljon käyttänyt, torvea sitäkin enemmän. Täällä jalankulkijoilla ja pyöräilijöillä ei ole minkäänlaista arvoa maanteillä, eikä heitä todellakaan väistetä tai ohiteta kohteliaasti kauempaa kuten Suomessa yleensä. Täällä niille tööttäillään ja heristellään nyrkkiä aivan kuin heillä ei olisi minkäänlaista oikeutta käyttää tietä. Jalkakäytäviähän täällä ei maanteiden varsilla ole ja ainoa vaihtoehto on sitten ajaa pientareella, jos tielle ei mahdu. No, hengissä päästiin kuitenkin takaisin Kakamegaan ja voin kertoa, että oli muuten viimeinen kerta etupenkillä ainakin jos kuski on sama!

Ensi viikolla on tarkoitus mennä uudestaan sairaalaan yhdeksi päiväksi ja loppuviikosta käymme Kakamegan sademetsässä, joten tiedossa jälleen mielenkiintoisia hetkiä.

6.10.09 Maanantai
No niin, viikko on oltu nyt reissun päällä. Kuten arvelinkin, nettiin ei täällä pääse yhtä usein, kuin mihin on tottunut. Mutta ei täällä nettiä ole paljon ehtinyt kaivatakaan, niin paljon on ollut nähtävää ja koettavaa.

Mutta aloitetaanpa alusta. Vaikka loppuun asti tuntui lähtö epätodelliselta, niin se vain maanantaiaamu koitti ja oli aika lähteä lentokentälle. Kentällä kävi ilmi, että tapani mukaan olin unohtanut jotain. En sen kummempaa kuin kutsun, mikä vaaditaan että edes pääsee Kenian rajojen sisälle. No, onneksi kopiokoneet on keksitty. Tämän lisäksi lähtöselvityksessä virkailija ystävällisesti kertoi minulle, että passini on niin huonossa kunnossa, että kuvasivu on lähdössä irti. Passini on siis voimassa vuoteen 2012 asti, joten olin hieman ihmeissäni sen huonosta kunnosta. Ihmetys muuttui melkeinpä kauhuksi, kun virkailija sanoi, että jos se lähtisi irti, matkani päättyisi siihen. Hän kehotti pyytämään jokaisessa passintarkastuksessa virkailijoita käsittelemään sitä varoen irtoamisen ehkäisemiseksi. Ja minähän tein työtä käskettyä, paitsi ettei se ollutkaan sitten ihan paras idea. Lontoossa virkailija kävi niin epäluuloiseksi, että pyöritteli passiani niin että oli ihan varma, että se hajoaa. Hän myös kyseli kaikennäköisiä kysymyksiä, kuten olenko itse yrittänyt korjata passiani, mikä on tietysti kiellettyä. No, kun varsinaista vikaa ei siitä löytynyt, enkä minäkään kuitenkaan niin epäilyttävältä näyttänyt, hän päästi minut ystäväni kanssa jatkamaan matkaamme.

Nairobin-lennolla olimmekin kaikki opiskelijat (11) samassa koneessa ja Nairobin lentokentällä tapasimme opettajamme viisumijonossa. Viisumijono ei ollut kovin pitkä, mutta kesti yli puoli tuntia, että pääsimme edes kosketuksiin tiskin kanssa. Ihmiset etuilivat meitä kuuliaisia suomalaisia melko lailla, mutta lopulta kärsivällisyytemme palkittiin. Kaikki saivat viisumin kivutta, eikä aiemmin mainitsemaani kutsua edes kysytty.
Nairobin lentokentällä odotimme jatkolentoa 10 tuntia ja lopulta, puoli tuntia myöhässä, lähti jatkolentomme kohti Eldoretia iltapäivällä klo 16.30.
Eldoretin lentoasema herätti suomalaiseen rakennustyöhön tottuneessa porukassamme hilpeyttä. Kun ovesta astui sisään, näki ensimmäisenä sangot lattialla, joihin valui sadevesi katon läpi ja kyltin, jossa luki mind slippery floor. Vastaanottokomiteamme olikin sitten vertaansa vailla; noin viidentoista hengen porukka koostuen oppilaista ja opettajista lauloi meille saapuessamme kentälle ja jokaiselle meistä ojennettiin ruusut tervetuliaislahjaksi. Siinä kyllä unohti pitkän matkustamisen aiheuttaman väsymyksen.
Bussimatkasta Eldoretista tänne määränpäähän Kakamegaan saisi juttua kokonaisen sivun verran, mutta tiivistän sen näin: matka ei kilometreissä mitattuna ole kovin pitkä, mutta kesti noin kolme tuntia, koska tie jolla ajettiin oli sellainen jota Suomessa kutsuttaisiin perunapelloksi tai metsäksi tai joksikin missä ei normaalisti autolla ajeta! Kesken matkaa bussista tippui oven lasi keskelle pimeyttä ja sitä sitten parin kenialaismiehen voimin suomalaisotsalampulla etsittiin. Ymmärsimme nyt, miksi koko vastaanottokomiteamme rukoili turvallisen bussimatkan puolesta ennen lähtöä.

Pitkän matkustamisen jälkeen oli mahtavaa päästä perille Kamadep guest houselle ja sisälle omaan huoneeseemme, jonka me yhdessä kaverini Jennyn kanssa jaamme. Huoneemme on kahden hengen huone omalla vessalla ja suihkulla varustettuna. Sänkymme ovat leveämmät kuin yhden hengen sängyt normaalisti ja molemmilla on oma moskiittoverkko, mikä saa sängyt näyttämään prinsessasängyiltä. Kuulostaa hienolta, eikö totta? No, kaikki edellä mainittu on kyllä totta, mutta avarranpa hiukan näkymää. Lattiatilaa huoneessa on sänkyjen lisäksi noin 1,5 neliömetriä, eli ei mitään kun matkalaukut ovat lattialla. Vessanpöntöstä puuttui kokonaan rengas, mille olisi voinut istua ja suihkusta roikkui epämääräisiä sähköjohtoja johtuen lämmitysjärjestelmästä (joka ei muuten oikein toimi). Ikkunat täällä pitää olla suljettuna öisin itikoiden varalta, mutta kävi ilmi, että vessan ikkunamme yksi melko iso ruutu puuttuu kokonaan. No, ilmastointiteipillä ja hitusella maalaisjärkeä paikkasimme sen ja niin pääsimme puolentoista vuorokauden matkustamisen jälkeen unten maille.

Luonto Keniassa on todella kaunista, ilma joka päivä helteinen ja ihmiset äärettömän ystävällisiä. Välillä meistä suomalaisista tuntuu, ettei ystävällisyydellä ole mitään rajaa. Jos jotain pyytää, he aivan varmasti ainakin yrittävät saada pyynnön toteutettuna, ja aina hymyssä suin. Kaikki pienet epäkohdat esim. huonettamme koskien ovat vain osa viehätystä ja uskon, että vietettyäni täällä jonkin aikaa, en kiinnitä niihin niin paljoa enää huomiota.

Ensimmäinen päivä matkustamisen jälkeen oli vapaapäivä, minkä käytimme kaupunkiin tutustumiseen. Nyt löytyvät kaikki tarvittavat kaupat, postit ja pankkiautomaatit jne. mitä päivittäin tarvitsemme. Supermarketissa ollessamme katkesivat sähköt, joten ostoksemme teimme otsalampun valossa, mikä oli aika viehättävää ja ehdottomasti ennen kokematonta. Paluumatkalla hostellille sade yllätti meidät ja vaikka matkaa ei ollut kilometriä pidempää, kastuimme aivan läpimäriksi. Paikalliset nauroivat meidän sadejuoksulle ja huutelivat meitä tulemaan suojaan sateelta. Hauskaahan se oli yhden kerran, mutta toivottavasti emme kovin montaa kertaa kastu ainakaan täällä hostellilla ollessamme, koska vaatteemme kuivuminen kesti monta päivää.

Ensimmäisten päivien hohtoa laimensi hieman se, että sain kuulla, että koirani oli yllättäen kuollut. Se olisi täyttänyt tässä kuussa yhdeksän, joten ei kovin vanha sekarotuiseksi koiraksi. Vaikka olin hyvin surullinen koirani puolesta, ei asiaa auttanut sen kummemmin jäädä murehtimaan, koska en sille mitään voinut.

Meille on tehty melko tarkka aikataulu näille reilulle parille viikolle, jotka vietämme täällä Kakamegassa. Tarkoitus on tutustua kenialaisten terveysalan opiskelijoiden opetukseen ja paikalliseen terveydenhuoltoon. Ensimmäisen viikon päällimmäisenä muistikuvana opiskelujen osalta onkin mielessä paikalliseen sairaalaan, Kakamega General District hospitaliin tutustuminen. Vaikka yritimme jollain tavalla valmistautua siihen, että kyseessä on köyhän maan sairaala, oli järkytys kuitenkin melkoinen. Sairaala vaikutti ulkoapäin katsottuna viihtyisältä; pienten talojen (joka talossa ehkä pari osastoa) muodostama, vihreiden alueiden ympäröimä kompleksi. Ovesta sisään astuessa iski todellisuus kovalla kädellään vasten kasvoja. Osastoilla lemusi erinäiset eritteet, kaikki välineet ja tavarat olivat vanhoja ja kuluneita, jopa rikkinäisiä. Sänkyjä joillakin osastoilla oli liian vähän, joten yhdellä sängyllä oli tällöin kaksi potilasta. Kaikessa paistoi läpi köyhyys ja mieleen hiipi epätoivo paikallisten ihmisten puolesta. Aseptiikka vaikutti ainakin minusta tuntemattomalta käsitteeltä; leikkaussalivaatteet esimerkiksi kuivuivat pihalla naruissa ja puissa ja käsidesipulloa en minä ainakaan nähnyt missään.
Kenian sairaaloissa veloitetaan jokaisesta potilaalle tehtävästä toimenpiteestä erikseen, esimerkkinä haavanhoito, vuodepesu, kanylointi, sisätutkimus jne. Tämän vuoksi omaisten rooli on merkittävä potilaan hoidossa. Omaiset yleensä tekevät potilaan perushoidon itse, kuten pesut ja syöttämiset jne. Vaikka se johtuu suurimmaksi syystä rahasta ja nimenomaan sen puutteesta, oli hienoa nähdä tällaista välittämistä muuten niin epätoivoiselta tuntuvassa paikassa. Äitiyspuolella tilanne vaikutti paljon positiivisemmalta kuin monella muulla osastolla: haju ei ollut aivan niin kamala ja osastot vaikuttivat siistimmiltä kuin muut osastot. Positiivista on myös se, että kaikki alle 5-vuotiaille lapsille tehtävät toimenpiteet tai annettavat lääkkeet ovat ilmaisia. Odottaville äideille järjestettiin myös ilmainen HIV-testaus ja tarvittaessa keskusteluapua jos käy ilmi, että hän on HIV-positiivinen.
Sairaalareissussa on vieläkin sulattelemista, mutta ehkä se olisi vain hyväkin, ettei siihen tottuisi. Tällä viikolla menemme sairaalaan uudestaan. Tarkoitus on, että jokainen opiskelija menee tutustumaan omaa suuntautumisvaihtoehtoaan vastaavalle osastolle paremmin. Me toisen kätilöopiskelijan kanssa menemme siis äitiyspuolelle. Toivon, että nyt kun olen jo sairaalan nähnyt ja järkytystäni sulatellut, voin paremmin kiinnittää huomiota itse terveydenhuoltoon ja kenialaisten tapaan hoitaa sairaita.

Viikonloppuna meillä oli mahdollisuus osallistua perinteiseen kakamegalaiseen härkätaisteluun. Kenialaisessa härkätaistelussa ideana on se, että härät taistelevat keskenään väkijoukon ympäröimänä. Härkätaisteluareenaksi muunnetulla jalkapallostadionille oli yhtä aikaa laitettu kahdeksan esilääkittyä ja jopa –huumattua härkää ja ihmiset huusivat, lauloivat ja tanssivat ärsyttääkseen härkiä tappelemaan. Tätä jatketaan niin kauan, että kentällä on jäljellä enää yksi härkä, joka on voittaja. Joskus härät juoksevat vihaisina ihmisiäkin kohti, mutta se on paikallisten mielestä vain osa hauskuutta. Me suomalaiset pysyimme koko ajan turvallisen välimatkan päässä, vaikka paikalliset sanoivat meille, että parhaat kuvat jäävät nyt ottamatta.
Sunnuntaina kävimme mutkan Sirisiassa, tulevassa kotikylässämme. Kävimme jo valitsemassa talot, joissa tulemme seuraavat 2,5 kuukautta asumaan. Etuovestamme maisema on uskomaton: vihreää joka puolella ja korkeita kukkuloita tekemässä maisemasta epätasaista. Kauniita puita ja kukkia ympärillä, isot perhoset lentelivät joka puolella ja pihoilla oli vuohia (nimiltään muun muassa Onni ja Onneton), kanoja, kukko ja koira. Sirisian terveyskeskuksessa käytiin myös pikaisesti tutustumassa. Se on suomalaisten 90-luvulla rakentama ja vaikutti aivan viihtyisältä paikalta tehdä harjoittelua.
Paljon on jo nähty ja koettu, mutta suurin osa on vielä edessäpäin. Ensimmäisen viikon perusteella innolla odotan tulevaa.

Lähtövalmisteluja

No niin, nyt alkaa olla ne hetket käsillä, joita olen odottanut ehkä koko elämäni. Seuraavat 12 viikkoa tulen näkemään ja elämään luultavasti melko toisenlaista elämää kuin mihin olen tottunut.
Aamulla lähtee kone ensin kohti Helsinkiä, Lontoota ja lopulta Nairobia. Matkustaminen ei siihen vielä pääty, vaan jatketaan matkaa Nairobista lentäen Eldoret -nimiseen kaupunkiin, mistä bussi hakee meidät Kakamegan kaupunkiin. Kahden viikon orientaatiojakson jälkeen jatkamme kohti matkan lopullista päämäärää, Sirisiaa.

Luulisi, että pahin matkakuume alkaisi olla jo päällä, mutta ei. Johtuu varmaan siitä, että tapojeni mukaisesti olen jättänyt kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat niin viime tippaan kuin voi vain jättää, esimerkkinä pakkaaminen, jonka aloitin vasta tänään. Nyt on sitte turha itkeä, jos jotain on unohtunut, eikä sitä lentokentältä saa. Mutta näiden 26 elinvuoteni aikana olen jo oppinut elämään huonomuistisuuteni kanssa, joten pärjään yleensä hyvin ilman niitä asioita, jotka olen unohtanut.

Nyt tätä blogia kirjoittaessa alkaa kuume vähitellen nousta ja mieleen iskee hienoinen epäily siitä, onko nyt pakattuna kaikki olennainen ja jos ei ole, muistanko ne vielä illalla pakata. Tai aamulla..mutta sen jälkeen se on jo myöhäistä :)